Annika Frosti
Annika
toimii nykyään juuri perustetussa The Christian Underground ry:ssä
aktiivisesti. TCU toimii kristillisen vaihtoehtomusiikin sekä underground
evankelioinnin edistämiseksi.
Itsensä hän luokittelee sopivan hyvin goth sceneen.
"Vanhempani tulivat uskoon ollessani siinä kahdeksan ikä vuoden paikkeilla ja aluksi tuntui uudelta ja oudolta; porukoiden muuttunut elämäntyyli. Mutta lapsi tottuu ja sopeutuu ja niinpä minäkin sitten tavallani kasvoin lapsenuskoon. Eräällä kristillisellä leirillä annoin elämäni tietoisesti Herran haltuun ja muutama seuraava vuosi vierähtikin vielä onnellisesti tai vähemmän onnellisesti, Jeesuksen omana kuitenkin.
Ripari oli mulle sellanen "keidas", jossa usko kasvoi ja vahvistui ja se kesä oli elämäni onnellisimpia... kunnes...tuli syksy...
Srk:n piireissä mulla ei ollut kavereita vaan tunsin itseni siellä täysin ulkopuoliseksi sen sijaan mun parhaat kaverit (heitä mitenkään syyllistämättä) ei olleet uskossa ja luonnollisesti kävivät diskoissa ja kaiken maailman pippaloissa joihin minäkin sitten viimein, omantunnon varoituksista huolimatta, korjasin luuni.
Pikkuhiljaa, huomaamatta se alkoi, alamäki. En jaksanut välittää. Saihan muutkin tehdä kaikkea kivaa. Miks mun pitäis vaan istua himassa tai hihhuleiden joukossa Raamattu nenän alla? Elämähän oli tarkoitettu elettäväksi eikä kuolettavan tylsäksi syntymän ja kuoleman välimaastoksi.
Niinpä
päätin ELÄÄ. Ysi luokalla vielä pidin itseäni uskossa, luin Raamattua ja rukoilin
mutta jossain vaiheessa meno alkoi kiihtyä. Mulle ei enää riittäneet pelkät
´"viattomat" tanssi-illat vaan aloin juomaan ja miespuolisten henkilöiden kanssa
tuli myös sekoiltua rankemman puoleisesti. Mitä väliä sillä oli? Mitä järkeä
oli koko elämällä?
Parin vuoden päästä kaikki muuttui. Tutustuin Kvl:n punkkareihin ja sellaiseksi sitten aloin itsekin. Punkki-aatteethan sinänsä on ihan hyvät mutta mulle niistä tuli pakkomielteitä ja jonkinlainen elämäntarkoitus.
Pistin nenään reiän, värjäsin hiukset vihreiksi ja vedin päälleni mitä omalaatuisimpia asusteita punkin soidessa taustalla. Aloin myös viillellä itseäni lähinnä siksi, että se auttoi sisäiseen tuskaani. Saatanaan en koskaan uskaltanut ottaa yhteyttä vaikka sekin kiinnosti, mulla oli sentään kristillinen tausta ja se pelasti monesta.
Näin silti painajaisia Jeesuksen toisesta tulemisesta ja pelkäsin pimeää kuin hullu...
Juominen lähti myös kasvuun, enää ei riittänyt pieni iloinen hiprakka, vaan kiskoin pääni täyteen enkä koskaan muistanut aamulla edellisestä illasta mitään. Join kaikkea mitä käsiini sain, alkon tuotteista itse tehtyyn kiljuun, mitä vaan kunhan pääsisin hetkeksi irti arjen kamalista kourista. Ryyppääminen ja tupakka olikin ainoita "ilon" aiheita elämässäni, kaikki tylsät viikot odotin viikonloppua jolloin jälleen kohtaisin rakkaimpani ja herrani; alkoholin.
Sisimmässäni kuitenkin kokoajan tiesin, etten pystyisi jatkamaan pitkään samaa rataa. Mun olisi pakko muuttaa tahtia mutten halunnut; jos lopettaisin juomisen, mitä mulle jäisi? Todellisuudella ei ollut mitään annettavaa elämääni ja päätin tuhota sen lopullisesti.
Tulipa sitten eräs juhannus ja olin muistaakseni Messilässä pää täynnä, tottakai. Tuli pieniä vastoin käymisiä ja silloin jokin napsahti. En enää ajatellut kauhulla helvettiä, jonka olemassa olon tiedostaminen piti minut hengissä. Ei sillä ole väliä, kyllä mä kestäisin sen kuumuuden, niinhän tekee kaikki muutkin.
Vedinpä sitten toisen ranteeni auki erääseen piikkilanka aitaan. En tuntenut kipua, en yhtään mitään. Kun yritin avata toista, jotkut järkkärit oli huomanneet mut ja kiskoivat pois sieltä aidalta. Huusin ja kiljuin, että antakaa mun kuolla, mutta (onneksi) nämä tyypit raahasivat mut jonnekin ensiapu-teltalle ja ranne parsittiin kuntoon.
Ranne _ mutta ei sydäntä...
Kuukausia
siitä eteenpäin tapasin tulevan aviomieheni. Alettiin seurustella ja olinkin
taas vaihteeksi onnellinen, ainakin pinnallisesti. Menneisyys ja jalkoihin poljettu
itsetunto masensivat kuitenkin jatkuvasti ja juominen jatkui samaan malliin.
Puhuin kuolemastani ja suunnittelin sitä, mutta aina Jumala ihmeellisesti varjeli
vaarallisissa tilanteissa...
Sitten viimein tuli se piste, etten enää taistellut sisäistä ääntäni vastaan. Halusin tulla uudestaan uskoon. Olkoonkin niin, että uskovan elämä tulisi olemaan tappavan tylsää, sekin olisi parempaa kuin krapula-aamut jolloin olo oli niin hirveä, että kuolema todella tuntui olevan lähellä! Niinpä alettiin etsiä...
Olen ollut uskossa nyt pari vuotta. Alkuun elin todella lainalaisesti, en uskaltanut tehdä mitään, tuskin lähteä kotoa, koska pelkäsin taas sortuvani viinaan ja vanhaan elämään. Seurakuntayhteyttä ei vieläkään löytynyt vaan parina sunnuntai aamuna raahauduin kirkkoon. Olihan siellä hienoa olla, mutta kaipasin kipeästi nuorten uskovien seuraa.
Pikkuhiljaa sellaisiin tutustuinkin, aloin vähitellen tajuta armon ja sen, ettei uskovan elämä ole sääntöjä ja sääntöjä vaan vapautta Herrassamme Kristuksessa. Tajusin myös sen, etten muuttuisi pyhimykseksi vaan pysyisin tällaisena, pienenä syntisenä, masentuneenakin ihmisenä, ettei uskovan elämä olisi tai tulisi olemaan pilvissä leijumista, sellaisesta ei Raamattukaan puhu. Kuitenkin kelpaisin tällaisenakin, minua rakastettaisiin huolimatta niistä vihreistä joita olin tehynyt ja tulin tekemään. Vaikeuksien keskellä oli nyt kuitenkin turva ja lohdutus. Minun pitäisi vain uskoa ja luottaa... Mihinkään muuhun en pystyisi."
Voitte kirjoittaa Annikalle, jos olette kiinnostuneet kirjeenvaihdosta... ylempi e-maili osoite on henkilökohtainen ja alempi The Christian Underground ry:n.
Annika Frosti
Marja-ahontie 24 K
45360 Valkeala
annika.frosti@nic.fi