Päivi Niemi

Päivin runoja & piirroksia

Olin kyllä kuullut pienestä pitäen opetusta uskonasioista Raamatusta, Jumalasta jne. Mutta jotenkin ne ei vaan koskaan koskettanut, päinvastoin! Tunsin jopa vastenmielisyyttä niistä asioista puhuttaessa.

Iän myötä vain inho ja viha kasvoivat. Mutta kiinnostus muunlaisiin yliuonnollisiin asioihin otti minut otteeseensa. Luin kummitusjuttuja, kauhukertomuksia, noitatarinoita, yliuonnollisia asioita magiasta okkultismiin jne. Aluksi jutut olivat jotenkin " viattomampia", mutta elämän edetessä asiat kovenivat. Lällärijutut menettivität merkityksensä ja oli saatava kovempaa "kamaa". Oikeastaan alusta lähtien kirjat ja elokuvat toivat mukanaan painajaisunia ja kummallisia pelkotiloja, jotka nekin vuosien varrella voimistuivat. Mutta en osannut lopettaa. Tiedonjanoni pahoista asioista oli kyltymätön.

Heavy -musiikki antoi potkua murrosiän aggressiivisuuteen, mutta kun sain käsiini saatanasta kertovaa blackmetal -musaa, se se vasta oli jotain! Sanoitukset saatanasta, pimeyden voimista ja muutenkin lauluissa pyörivä kauhuteema, olivat kuin huumetta.

Jossain vaiheessa seitsemättä luokkaa aloin viillellä itseäni. Tuntiessani veren virtaavan käsivarsillani ja sen maun suussani pääsin mielestäni jotenkin lähemmäksi pahan voimaa. Aloin käyttää verta myös rituaaleissani, kirotessani uskovaisia ja vihamiehiäni ja rukoillessani saatanan voimaa.

Ulkoinen olemukseni muuttui pikkuhiljaa. Toki halusin näyttää, pahalta ja pelottavalta, aina kun vain mahdollista. Mutta myös sisäinen maailmani muuttui. Olo oli tuskainen, sulkeutunut ja aggressiivinen. En saanut nukutuksi, pelot ja painajaiset ahdistivat. Kuitenkin esitin kovaa saatananpalvojaa tai muuten vaan, että pärjään kyllä. Kulissielämäni toimi miltei moitteettomasti. Vanhemmat, opettajat, osa ystävistä ja sukulaisista olivat perin kyllästyneitä temppuiluuni, mikään ei tuntunut tehoavan.

15 -vuotiaana lähdin kotoa pois kesäksi ja 16 -vuotiaana kokonaan. Elämäni jatkui. Kulissit toimivat.Yritin pitää itsestäni edes jotenkin huolta parin hunningolla vietetyn vuoden jälkeen.Lähdin työelämään.Repaleisten työvuosienkin ajan kotielämäni ja sisäinen maailmani oli niin saatanan rikkirepimää, pelottavaa ja ahdistavaa että ryyppäämällä yritin saada tuskan edes hetkeksi häviämään. Mutta pettymykset, pelot ja väkivalta olivat tulleet jäädäkseen. Elämällä ei tosiaankaan ollut mitään tarkoitusta.


21-vuotiaani totesin, etten jaksa enään! Vuosien taakka harteilla ja saatana ajoi nurkkaan; tapa ittes.. tapa ittes!! Päätin, että ennen syksyä lopetan oman elimäni, eli henki pois ja helvettiin! Jotain muuta kuitenkin ilmaantui kuvioihin, eikä ollenkaan minun tilauksestani!

Jengikaveri, Make, oli istumassa tuomiotaan H:linnan vankilassa ja tuli siellä uskoon. Hänen todistuksensa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näin käytäinnössä miten Jumala voi antaa elämälle tarkoituksen ja uuden alun. Mutta en antanut sen vielä vaikuttaa mihinkään, päinvastoin, vedin kovaa linjaa, ettei muka tuntuis missään, mutta tuntuihan se!

Myöhemmin kesillä törmäsin ryyppyreissullani pariinkin kaveriir joista toinen oli ollut lapsesta asti uskossa ja toinen oli tullu sinä kesäni uskoon. Eräskin tilanne oli jotenkin koominen... vahvasta humalatilastani huolimatta evankeliumi teki hiljaista työtä sydämessäni... mutta eihän se näkynyt päällepäin.


Eräällä rymyreissullani olin Turussa, missä oli nuorten evankeliumijuhlat, puistossa. Menin kovalla asenteella paikalle "räjäytän kaikki uskovat taivaan tuuliin, niin loppuis se jeesustelu!" Ylimielisesti katselin musiikkiryhmän roudaamista ja kuuntelin erään evankelistan puhetta. "Mähän en jää tänne mitään virsiä kuunteleen!!! Nyt mä häivyn täältä! Mutta en kerinnyt mihinkään, kun jo musiikki alkoi... mitä? Ei se ollutkaan mitäänvirrenveisuuta.... pitkälettisii jätkii.. lähes heviä gospelia. Laulun sanat väkisinkin koskettivat: "Niin pitkältä reissulta kaukaa tuun, minut kutsu Jeesus nyt tässä oon. Tahdon tuntea sen kun kosketat, näe tuhlaajalapsi ja rakasta… uuteen elämään tulla saan…" jne.

Sydämeni repeytyi lähes kahtia ja valtava tuska repi sisimmässä ... aloin itkeä. Nahkatakin alla pusikossa itkin pahaa oloa pois ja joku kumma olo valtasi sisintäni ... rakkaus? Se oli se sama tunne ja kokemus, minkä oli uskovaisten sukulaisteni luona monesti kokenut. Ansaitsematon rakkaus… vaikka minä olin paha ja olin palvellut saatanaa, silti ne uskovat rakasti. Ja ennenkaikkea kaikki uskovat väittivät samaa asiaa; Jeesus rakastaa.

Taisteluvaihe kesti pitkään. Saatana yritti vetää pimeyteen mutta Jumalan rakkaus ja uskovien ihmisten tuki auttoivat saamaan elämän syrjästä uudelleen kiinni. Rukoukseni oli monesti: "JEESUS! Jos oot niin kova jäkä, kun nuo uskovat väittää, että pystyt saatanankin voittamaan, ni auta mua!" Ja Hänhän auttoi. Ei se elämä ruusuilla tanssimiseksi muuttunut mutta saimpahan ainakin elämän, jota kannattaa elää! On siis suunta ja tarkoitus! Ei mikään turha juttu. Ja Jeesus totisesti on kovempi jätkä kuin saatana. Saatana on luuseri, valehtelija, elämän tuhoaja. Mutta Jumala on kaikkivaltias! Mahtavaa!!
Sitä mahtavaa voimaa ja apua on ihana tarjota myös nyt työssäni, kun autan saatananpalvojia pois pimeydestä, että he tulisival valkeuteen. Sen voi myös kertoa kouluissa, kun kierrän varoittamassa nuoria, ettei kannata lähteä leikkimään näillä asioilla. Sen kehtaa myös kertoa ammattiauttajille, jotka tarvitesevat apua, miten kohdata ja auttaa satanisti- ja saatananpaivijanuoria.

Melkein vuoden kesti uskonmatkani alkumyllerrys. Rakastuin Jeesukseen yhä enemmän. Into oli valtava, mutta välillä putosin. Vihollinen hyökkäili ankarasti. Todistelin pari kertaa, mutta varsinaisesta saatananpalvonnasta en rohjennut vielä puhua. Ne oli niin kipeitä asioita. Kerroin vain vähän yliluonnollisista asioista.

Sitten kesällä -95 tutustuin Riku Rinteeseen, joka oli juuri kirjoittamassa kirjaa "Pimeys Väistyy", joka käsitteli samoja asioita joita olin kokenut. Riku halusi kirjoittaa elämästäni kirjaan ja suostuin.Tehdessämme sitä kirjaa, puhuin ensimmäistä kertaa kaikki menneisyyden kokemukset pihalle. Kirjan tekemisen aikana sekä pitkän aikaa sen jälkeen, ihan tähän päivään saakka, elämäni tuskallisissakin kamppailuissa, olen saanut kokea, että PIMEYS VÄISTYY! Jumala on ollut uskollinen, vaikka minä en.

Aluksi lähhdin Rikun kanssa kiertelemjjn kouluissa ja er tilaisuuksissa. Samalla tein kampaajan työtäni, joten vierailuja oli vähemmän. Riku teki koulu- ja nuorisotyötä täysipäiväisesti. Mutta ajan kuluessa pyyntöjä tuli yhä enemmän ja joskus oli hajaannuttava. Keväällä -98 olin ratkaisun edessä, aika ei riittänyt kahtaalle. Seuraten Jumalan kutsua evankeliumin työhön, laitoin parturisakset kokonaan naulaan. Sain kannatusrenkaan, joten irtautuminen hengelliseen työhön oli taloudellisestikin mahdollista. Kierrellessäni Suomen maata ristiin rastiin, törmäsin jokapuolella siihen, kuinka nuoret ovat turvattomia, särkyneitä, pettyneitä ja onnettomia. Jos pelkästään maailma ja sen mukanaan tuomat 'vastaukset' ovat heitä auttamassa, niin ei hyvää seuraa. Saatana tekee työtä heidän elämänsä tuhoamiseksi 24h/vrk!

Siksi tahdonkin viedä heille toivoa ja iloa ja ennenkaikkea rakkautta. Jumala on rakkaus ja voi kuinka Hän tahtoisikaan sen kaikille niille nuorillekkin osoittaa. Mutta jos ei ole sanoman viejiä, niin se rakkaus ei koskaan tavoita tämän maan nuoria.

Niinpä olenkin päättänyt antaa oman elämäni kokonaan Jumalan käyttöön… täytä rakkaudellasi ja käytä!!

Ympäri Suomen olen nähnyt kuinka Jumala rakkaudessaan on vetänyt saatananpaivojia, satanisteja ja muitakin nuoria syliinsä, luoksensa. Rikkirevityt saatanan saaliit, pimeyden lapset, saavatkin elämälleen suunnan ja tarkoituksen. Ja kaiken päälle vielä, iankaikkisen elämän! Wau! Ilo syttyy sydämiin, kuoleman tilalle. Rakkaus koskettaa kaikkia!!!
Kiva kun luit stooriani, jos haluat ottaa henk.koht. yhteyttä, sekin on mahdollista.
Rakkaudella:

 

Päivi Niemi
PL 109, 37101 NOKIA
0400-946 285

http://www.paiviniemi.net

Takaisin todistajiin